Hoitotyö

Kerron muutamia mieleen painuvia potilastapahtumia mitä tässä on ehtinyt tapahtumaan. 

Ensimmäiset harjoittelupäivät oli siis Mpigissä josta jo aiemmin vähä kerroin. Loppuviikosta päästiin jo tekemään ja katsomaan vähän enemmän.  Seilattiin yleisosaston ja synnytys osasto/salin väliä ja välillä käytiin leikkaussalissakin. 

Järkyttäviä eroja hoitotyössä suomeen verrattuna ja osaa kyllä varmasti todella arvostaa meidän tiloja missä työskennellä sekä ammattitaitoista hoitohenkilökuntaa. Välillä osastoilla sisällä saattoi seikkailla kanoja ja kukkoja. Vankilasta olevat rikolliset olivat tekemässä sairaalan edustalla hommia, viikatteet kädessä leikkasivat nurmikkoa. Ei ollut mitenkään luottavainen olo, kun käveli ohitse, vaikka vanginvartijat vieressä olivatkin.

Yleisosastolla paljon oltiin avuksi kun lapsia kanyloitiin. Lapsi istui äidin sylissä ovensuussa että hoitajalla olisi vähän valoa ja näkisi mihin pistää. Mpigissähän oli siis sähköt usein katki ja en tainnut edes nähdä lamppuja muutenkaan sairaalassa. Hoitajan kanyloidessa pientä noin varmaan vuoden ikäistä lasta pidin lasta kädestä kiinni. Hoitaja pisti samalla kanyylilla käteen noin 10 kertaa, tuloksetta. Kanyyli laitettiin pöydälle odottamaan kunnes löydetään seuraava kohta minne pistää. Seuraavana katsottiin päässä olevia suonia, niihin hoitaja yritti pistää taas sen 10 kertaa ja edelleen tuloksetta. Tässä vaiheessa lapsi tietenkin jo itkee mahdottomasti ja on pissannut äitinsä syliin, koska vaippoja ei ole. Seuraavaksi siirryttiin kaulassa oleviin suoniin ja jälleen tuloksetta. Sitten pisteltiin jalkoihin ja niistäkään ei suonta löytynyt. Huh, johan taas teki pahaa katsoa. Lopulta hoitaja lopetti pistelyn ja jäi odottamaan että toinen hoitaja tulee pistämään.

Toinen mieleenpainuva tapaus samalla osastolla saman hoitajan kanssa oli seuraava. Alle vuoden ikäinen lapsi kouristelee ja vaahtoa tulee suusta. Lapsen äiti tulee kysymään hoitajalta neuvoa ja ilmeisesti lääkettä lapselle. Hoitaja hermostuu ja alkaa huutaa äidille jotain lugandaksi. Naisten osaston potilaat tulivat katsomaan lasten osaston ovelle että mitä tapahtuu. Lopulta hoitaja sanoi meille että tämän lapsen äiti on niin vaikea ja todella vaativa. No tämän seurauksena lapselle annettiin kaksi Diapam suppoa.  Hetkenpäästä mentiin katsomaan pienen potilaan vointia joka edelleen yhtä huono ja potilaalta oli tullut toinen suppokin pois. Yritin hoitajalta kysyä, että mikä lasta mahdollisesti vaivaa ja hoitaja vain sanoi että jotain kouristuksia mutta ei osaa tarkemmin sanoa.  Omasta mielestä oireet oli selvästi epileptisiä ja kysyin että voisiko se olla mahdollista niin hoitaja vaan toisti sanaa epileptinen aivan kuin se olisi ensimmäinen kerta kun siitä kuulee ja sanoi että voi olla.  Täällä ei ilmeisesti tiedetä ihan hirveästi epilepsiasta tai sitten se luokitellaan mielisairaudeksi. No lopulta kuitenkin hoitaja pyysi lääkäriltä pienelle potilaalle lähetteen isompaan sairaalaan, niin lapsen isä oli käskenyt lapsen ja äidin takaisin kotiin. Sairaalaan hän ei lasta päästänyt, koska he uskovat johonkin pikkujumaliin ja lapsi kyllä parantuu näillä voimilla. Hoitajan mukaan lapsi ei tule selviytymään ilman sairaalahoitoa.

Hurjaa katsottavaa on synnytykset. Hoitajat ovat ihan hirveitä potilaille ja potilaat eivät inahdakaan synnytyksen aikana. Jos potilas erehtyy päästämään jonkinlaisen äänen, niin kätilö lyö saman tien nyrkillä reisille. Synnytyksen jälkeen vastasyntynyttä ei nosteta äidin rinnalle vaan erilliseen sänkyyn.

Käytiin katsomassa yksi keisarinleikkaus. Meille annettiin puhtaat vaatteet ja kengät  leikkaussaliin. Leikkaava lääkäri sanoi kun päästiin leikkaus saliin että ” meillä nyt on tällaiset välineet ja me tehdään näillä mitä pystytään” tosi kiva varmasti tämän äidin kuunnella vieressä. Potilas oli todella kipeä ja tuskainen mutta ei edelleenkään päästänyt mitään ääniä. Potilas nukutettiin ja leikkaus aloitettiin. Potilaalle laitettiin happiviikset leikkauksen ajaksi,  mutta mitään muita laitteita leikkaussalissa ei näkynyt. Edes verenpainetta potilaalta ei mitattu kertaakaan leikkauksen aikana.

Kun lapsi saatiin pois mahasta, se vietiin pöydälle odottamaan mittausta ja punnitusta. Lapsen tila alkoi heiketä, niin äidiltä otettiin happiviikset pois ja laitettiin ne vastasyntyneelle.  Jonkin ajan kuluttua lapsen vointi onneksi kohentui ja vihdoin happi saatiin takaisin nukutetulle äidille. Kun leikkaus oli ohitse ja vatsa ommeltu kiinni, leikkauspöydän viereen tuotin sänky johon äiti kirjaimellisesti heitettiin. Teki niin kipeää katsoa tätä, kun äiti ihan tokkurassa pyörii sängyllä niin otetaan kiinni ja heitetään toiselle sängylle. Muutaman kerran kesken leikkausta täytyi kyykistyä ja kerätä itseä kun oli niin raa’an näköistä touhua.

Kun meille tuli äkkilähtö Mpigistä Kampalaan , yritin etsiä käsiini lääkärin joka meisät otti vastaankin. Lääkäri Jubilee oli leikkaussalissa jonne minut sitten ohjattiin. Menin omilla vaatteille leikkaussalin ovelle ja juttelin Jubileen kanssa ihan normaalisti, kun tämä oli leikkaamassa potilasta ja potilaan kaikki sisuskalut vain loisti ovelle. Oi voi, näin ei kyllä ikinä suomessa voisi tapahtua.

Seuraavat harjoitteluviikot olemme sitten viettäneet täällä Keniassa. Aloitin harjoittelun Kisumun County hospitalissa, kirurgian osastolla.  Yhtä alkeellisen näköinen sairaala kuin Mpigissäkin.

Kirurgian osastolla oli kaksi puolta. Toinen miehille ja toinen naisille ja lapsille. Todella karun näköiset osastot ja en varasti ikinä itse menisi hoitoon moiseen sairaalaan olin sitten kuinka sairas tahansa. Wc:tä tai pesutiloja ei sairaalassa ole. Jos on tarve mennä vessaan, niin vessana toimii sängyn alla oleva vati.

Kamalimman näköisiä haavoja joita olen koskaan nähnyt. Haavahoito jokaiseen haavaan oli ihan sama. Dawadineä joka laimennettiin NaCl, päälle taitokset ja sideharsorullaus. Oli haava mikä tahansa, hoito aina sama. Karua oli myös se että kun sidokset otettiin pois niin mitkäs muutkaan , kun kärpäset tuli siihen pörräämään ja istahteli haavaan minkä ehti.

Harjoitteluista ei täällä saa ihan hirveästi mitään irti, koska kukaan ei neuvo eikä kerro mistään mitään vaikka kysyisikin ja haluaisi olla avuksi.

Viimeiset 1,5 viikkoa vietettiin orpokodissa.  Ihan mieletön kokemus tämäkin.

Oltiin pienten lasten osastolla, kaikki lapset ovat siis alle vuoden ikäisiä. Lapsia tällä osastolla on noin 20. Päivät menee siinä että vaihdellaan vaippoja, syötetään, leikitään ja pidetään lapsia sylissä.

Toisena harjoittelupäivä päästiin sosiaalityöntekijän mukaan hakemaan lisää hylättyjä lapsia orpokotiin. Meille kerrottiin että paikka on ihan lähellä, mutta autolla mennään. Meille autossa istuessa selvisi että matkaa oli siis. 50 km , ja tällaiseen matkaan Afrikassa tunnetusti menee ainakin se 1,5h vähintään. No paikka minne saavuttiin oli jonkun koti. Tämä nainen ottaa itselle hoitaakseen lapsia ja onneksi toimittaa niitä myös eteenpäin. Lapset jotka haettiin oli n. 3kk ikäisiä. Niin aliravittuja ja luisevia kuin voi vain kuvitella. Lapsille oltiin juotettu pelkkää lehmän maitoa. Autoon päästyä lapsille annettiin äidinmaidon korviketta ja kaikki alkoi juoda niitä aivan posket lommolla. Autossa lapsille ei siis ollut mitään turvakaukaloa, vaan pienet nyytit kapaloitiin vilttiin ja pidettiin sylissä. Tuntui aika hurjalta pitää pientä lasta autossa sylissä, kun tie on  niin kuoppainen kun olla voi. Lasten kanssa ensin täytyi käydä poliisilaitoksella tarkistamassa tausta mistä lapsi on tullut. Poliisilaitokselle saavuttaessa istuttiin hetken laitoksella ja selviteltiin asiaa, kunnes selvisi että ollaan ihan väärällä asemalla. No matka jatkui ilman poliisilaitos reissua, koska sitä oikeaa ei ehkä löytynyt?

Kun päästiin takaisin reissun jälkeen orpokodille, hoitajat sanoivat että lapset muuttuvat todella nopeasti, kun saa kunnon maitoa. Viikossa nähdään kuulemma jo hurja ero. Ja niin on käynyt! Muutaman päivän aikana posket on kovasti jo pyöristyneet.

Orpokodissa olevien lapsien taustatietoja lueskellessa oikeasti tajuaa mistä nämä lapset tulevat. Niin surullista. Toiset on jätetty paperipussissa tienlaidalle, toiset jätetty jonkun oven taakse ja mitä vielä. Hylätty kun hylätty. Usein näihin lasten hylkäämisen syy on sukulaisten välinen yhdyntä, josta lapsi on saanut alkunsa. Tämän seurauksena lapsi voi olla vammainen ja se hylätään heti, koska painostus tähän on niin suuri. Vammaisuutta on hävetään.

Tänään oli viimeinen päivä työharjoittelua orpokodissa. Vietiin sinne vähän lastenvaatteita ja kenkiä lahjoituksena, mutta ei kuitenkaan kaikkia kun sinne tulee niin paljon lahjoituksia muualtakin. 

Harjottelut Keniassa OHI

Työpäivän jälkeen lähdettiin viemään meidän muita lahjoitustavaroita Kisumu county hospitaliin. Ensimmäisenä mentiin äitiysosastolle jonne jätettiin synnyttäneille ja odottaville äideille lasten vaatteita. Äitien silmät loistivat ja olivat onnellisia vaatteista ja muista tarvikkeita. Ei voi sanoin kuvailla miten hyvältä tuntui antaa vaatteita joillekin jotka niitä oikeasti tarvitsee. Iso kiitos vielä lahjoitusten antajille. Niin oikeaan paikkaan meni.

Lastenosaston ulkopuolella istui pieni poika äitinsä kanssa. Pojalle laitoin jalkaan spiderman sandaalit ja niistä oltiin kovin tyytyväisiä.

Kolmantena käytiin vielä miesten osastolla, jossa Susan on harjoittelussa. Sinne vietiin Neuloja, ruiskuja, hanskoja, kyniä jne. Kovin olivat onnellisia ja kiitollisia niistä.

Pienestä ihmisen saa onnelliseksi. Mutta nyt tuntuu niin hyvältä. Oikeasti lahjotustavara mennyt perille asti.